-Exposure.jpg)
Niin se päivä sitten saapui. Viimeinen sellainen suuren sinivalkoisen palveluksessa. Maanantaina aloitan uudessa työpaikassa, oikeassa unelmien sellaisessa. Asiat ovat siis paremmin kuin hyvin.
Haikeaa se silti on. Yksitoista vuotta lentotyötä on mennyt kuin, no, siivillä. Vuosiin on mahtunut sellainen määrä kokemuksia ja tuntemuksia, että niitä tuntuu typerältä edes yrittää purkaa sanoiksi. Olen kohdannut matkallani upeita ihmisiä, kaatanut silmät ristissä kahvia kannun sijasta kuulutuskirjan sisään, hengästynyt Kiinan muurilla, hukannut kymmeniä hanskoja, väitellyt turvavöiden käytöstä satoja kertoja, haltioitunut Brooklyn Bridgellä, pumpannut Anne-nukkea elvystysharjoituksissa, laskenut hätäliukumäkiä turvahallissa niin, että takapuolta polttaa ja herännyt hotelleista vailla mitään käsitystä siitä, missä maassa olen. Olen saanut enemmän ystäviä, kokemuksia ja elämyksiä kuin koskaan uskalsin toivoa ja yhden aviomiehenkin löysin urani alkutaipaleella. Olen myös kiitollinen hyvästä tuuristani. Olin turvallisesti kotona, kun työkaverini taistelivat hengestään tsunamin kourissa Thaimaassa. En ollut Japanissa, kun siellä sattui se jättiläismäinen maanjäristys, joka johti tsunamiin ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen. Ehdin juuri alta pois ennen kuin hirmumyrsky Sandy saapui New Yorkiin. En jäänyt jumiin mihinkään, kun tuhkapilvi tuli vaan ihmettelin kotipihallani hiljaista taivasta.
Toki minäkin olen jäänyt nalkkiin milloin minnekin maailmalla, mutta kyse on ollut vain muutamista päivistä. Se on pientä. Olen tottunut sietämään epävarmuutta niin, että minusta tuntuu aivan hullulta, että tiedän nyt etukäteen, koska tulen töistä kotiin. Voin sopia menoja viikonlopuille viikkojen päähän. Tiedän, että minulla on vapaata pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna. Valvotut yöt jossain Siperian päällä, teitä en tule kaipaamaan!
-Exposure.jpg)
Mitä sitten jään kaipaamaan? No, New Yorkia nyt tietysti, se on selvä. Aamulenkkejä Brooklyn Bridgellä ja yötä päivää kailottavia sireenejä. Aamulenkkejä Kanarialla, lämmössä ja merentuoksussa. Ihania kollegoita, joista yksi tarjoutuu hoitamaan koiraa paniikin iskiessä ja toinen vaihtaa kesälomansa paikkaa, jotta minä saisin omani samaan aikaan mieheni kanssa. Kollegoita, joiden kanssa on mahtavaa tehdä töitä, jotka vetävät aina samaa köyttä ja jotka vain tajuavat. Silloinkin, kun ei oikeasti edes tarvitsisi. Huutonaurua jonkun parvekkeella lämpimässä kohteessa työpäivän päätteeksi. Sitä tunnetta, kun ei ole ihan varma onko jo tarpeeksi kuuma, että pulahtaisi altaaseen vai olisiko vielä hetken paikallaan. Sitä odotuksen ja lähdön tunnelmaa lentokentillä.
Toisin sanoen tulen kaipaamaan niitä työn hyviä puolia, luksushetkiä, jotka muodostavat oikeastaan aika pienen osan koko paletista. Ja nyt sitten alan matkustaa useammin vapaa-ajallani. Koen siis jotenkin, etten varmaan edes ehdi kaivata niitä hetkiä ennen kuin taas kipittelen jossain maailmalla ja vanhat kollegat tapaan sitten matkalla sinne. Onneksi minulla on myös sellainen fiilis, että uudet, tulevat työkaverini ovat hekin ihan huippuja.
-Exposure.jpg)
Ja nyt on se päivä. On aika laittaa siivet ja suikka ihanien muistojen laatikkoon, laittaa laatikko kiinni ja nauttia muistoista, mutta suunnata katse kohti ihan uudenlaista elämää.
Translation: It's time to pack away my flight attendant wings and to start using my own.
