Kulunut viikko oli pitkästä aikaa ihan kohtuullinen sporttiviikko. Päässäni sinkoili erilaisia ajatuksia niin paljon, että tuntui loppuvan kovalevy kesken. Onneksi lenkillä sai hieman sellaista hallinnan tunnetta ja mylläkkää järjestykseen.
Kauneudenhoitotoimenpiteeni olivat karuhkoja. Kynsilakanpoistoaine nimittäin loppui, mutta mihinkäs sitä, kun kaapista löytyi asetonia. Tuli sellainen hieman jämäkämpi manikyyri.
Ennätin pitkästä aikaa vanhan ystävän kanssa kahvittelemaan. En oikein jaksa puhua puhelimessa, mutta kahvikupposen äärellä voisin istua jaarittelemassa loputtomiin.
Viikko kului melko samanaltaisissa tunnelmissa, kahvia juoden, kynsia aina välillä lakaten ja kiivaasti dataillen. Koko viikko meni myös lyhyillä ja huonoilla yöunilla, joten kahvinkulutus oli - jos mahdollista - vielä suurempaa kuin Lorelailla.
Söin melkoisen monta ateriaa koneen äärellä ja hakkasin vimmatusti. Välillä hakkasin myös päätäni seinään, koska uusi kone odottaa edelleen hankintaa ja nykyinen pyörittää kaikkea suurin piirtein etanavauhtia.
Välillä jatkoin koneen kanssa muualla kuin kotona, mutta agenda oli sama. Tämä on edelleen se sama projekti, josta mainitsin muutama viikko sitten ja josta toivottavasti tulee pian jotain kertomisen arvoista.
Sitten matkasin leipätöideni merkeissä suosikkikaupunkiini ja minulla oli mukanani varsinainen aarre. Sain nimittäin valokuvagurulta frendiltäni lainaan Canonin 5D Mark II:sen ja melkoisen vaikuttavan kokoelman L-sarjan linssejä. Kädet täristen pakkasin kameran laukkuuni kaupungille lähtiessä ja valmistelin mielessäni erilaisia skenaarioita käsilaukkuvarkaiden varalle.
Ensimmäisenä ohjelmassa oli kuitenkin kaivelemaan jäänyt Starbucks jouluteemakahveineen. Caramel Brulee Latte hiveli suuta ja sielua sekä antoi energiaa. Tahdoin nimittäin joulukuusia kuvaamaan vielä ennen nukkumaanmenoa. Jossain vaiheessa totesin kuitenkin istuessani joulukuusiaukiolla itku kurkussa kamera sylissäni sen valikoita tuijottaen, että nyt taidan olla liian väsynyt, jos alan itkeä, kun en saa haluamiani asetuksia päälle. Poistuin siis eväskaupan kautta huoneeseeni.
Aamuyön pitkinä tunteina, kun uni ei enää tullut, eikä lenkillekään uskaltanut vielä lähteä, räpelsin sitten aparaattia, katsoin opetusvideoita ja koin jonkinlaisia oivalluksiakin. Ja yhtäkkiä kello olikin riittävän paljon, että oli aika kiskaista trikoot jalkaan ja laittaa popit täysille.
Taas oli tulla itku, tällä kertaa ilosta, kun tykitin pitkin Brooklyn Bridgeä lempilenkkimusiikkini pauhatessa. Valo on sillalla auringonnousun aikaan uskomattoman kaunis ja maailma tuntui hetken aikaa täydelliseltä.
Hullumpi ei ollut myöskään se hetki, kun istahdin aamukävelylläni Starbucksiin tekemään vertailevaa tutkimusta. Oli Gingerbread Latten vuoro. Caramel Brulee on parempi.
Vaeltelin SoHossa lauantaiaamun trikoomimmien seassa (juoksulenkkarit ja -trikoot ovat edelleen in) kahvikuppini kanssa ja tunsin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kävin paikassa, jossa tytöt sekoavat, nimittäin Sephorassa. Mikä taivas! Onneksi Suomessa ei ole Sephoraa, muuten nimittäin voisi olla niin, että olisin joutunut myymään auton, veneen ja asunnon rahoittakseni kaikki kreisi-ihanat kosmetiikkahankinnat. Tällä kertaa tyydyin shoppailemaan hillitysti huulikiillon ja ripsivärin.
Tiedättekö, mikä on toinen paikka, jossa tytöt sekoavat? No Anthropologie. Olin muun muassa saada pakko saada -kohtauksen paljettiverkkareiden kohdalla. Voiko tässä maailmassa olla mitään upeampaa ideaa kuin paljettiverkkarit? 348 dollarin hintalappu hieman latisti intoani. Mutta siis paljettiverkkarit! Anthropologiesta yritin metsästää paljetillista kameranhihnaa, mutta sellaista ei nyt tullut vastaan. Pitänee etsiä Etsystä. Vastaan olisi tullut huumaavan tuoksuisia kynttilöitä, upeita juhlamekkoja ja vaikka mitä suorastaan pakollista, mutta pidin pintani.
Kotiin saavuin tänä aamuna. Amaryllikset ovat avautuneet ja jouluun on kuukausi. Mihin tämä aika oikein menee?
Translation: This week I went to New York and drank a lot of coffee.