Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Tähän mennessä olemme seilanneet melkoisella tuurilla. Olemme välttyneet tapaturmilta, veneelle ei ole käynyt mitään ja kiviltäkin olemme osanneet pysytellä poissa. Tällä kesälomapurjehduksella kuitenkin sattui ja tapahtui muutamaan otteeseen. Syitä on varmasti monia. Yksi voi olla se, että kun taitomme ovat kasvaneet, olemme menneet myös hurjempiin paikkoihin. Veneessä liikkuminen on tullut niin tutuksi, että sellainen pieni terve pelko on kadonnut. Käyn läpi tässä postauksessa pari läheltä piti -tilannetta. Yritän pohtia, miten niihin päädyttiin ja ennen kaikkea sitä, mitä niistä opittiin. 

Ensimmäinen juttu tapahtui aivan loman ensi päivinä. Olimme matkalla Hankoon kovassa vastatuulessa. Keulapurje oli kakkosreivissä ja kryssimme todella tiukalla kulmalla. Sortoa oli paljon ja väylä kapea. (Opinkappale numero yksi: Reivattu genoa huonontaa nousukulmaa erittäin paljon, koska purjeen etureunaan jää kangasta rullalle.) Heti styyralla olevan merimerkin vieressä oli pystykallio. Tuuli oli paaralta. Båt nousee yleensä hyvin tuuleen ja olemme tottuneet siihen, että tiukiltakin näyttävät paikat saadaan yleensä sitten kuitenkin hiulattua. (Opinkappale numero kaksi: Hyvän tuurin merkitystä ei pidä aliarvioida, mutta siihen ei myöskään pidä luottaa liikaa.) Nyt kävi kuitenkin niin, että kun pääsimme lähemmäs, totesimme, että emme ehkä pääsekään merkkiä tällä kertaa oikein. Reipas aallokko piti huolen siitä, että vauhti myös hidastui koko ajan. Päätimme käynnistää koneen ja ajaa sillä pahasta paikasta läpi. Vaan konepa ei käynnistynytkään. (Opinkappale numero kolme: Koneen käynnistyspäätös on tehtävä aiemmin. Voihan se puksuttaa vapaalla just in case, vaikka ei ihan heti vaikuttaisikaan siltä, että konetta tarvitaan.) Päätimme tehdä vendan. Oli liian myöhäistä, purje oli jo sakannut. Vauhtia ei ollut riittävästi, venettä ei siis voinut ohjata. Yritimme konetta uudelleen, se ei käynnistynyt. Båt ajelehti nyt kohti kalliota. Mies alkoi valmistella hätäankkuria ja käski minut jatkamaan koneen kanssa, mutta ankkuri ei pitänyt. (Opinkappale numero neljä: Ankkurissa on oltava aina ketju kiinni, pelkkä liina ei pidä mitään.) Minä jatkoin koneen käynnistysyrityksiä. Kallio oli todella, todella lähellä. Samalla sekunnilla, kun kone lopulta käynnistyi, väänsin tehot täysille ja työnsin pinnan ääriasentoon. Kun pääsimme riittävän kauas kalliosta, mies pysäytti tilanteen. Vaara oli ohi ja seuraavaksi piti miettiä, missä nyt olimme ja oliko lähellä jotain lisävaaraa aiheuttavaa. Puhaltelimme hetken ja totesimme molempien ajatuksen juuri ennen kuin saatoimme todeta koneen käyvän olleen, että kohta rysähtää, kiinni jostain ja päät alas. 

Kun sanoin, ettei hyvän tuurin merkitystä pidä aliarvioida, niin todella tarkoitan sitä. Sekuntia myöhemmin ihana Båtimme olisi ollut säpäleinä, jos kone ei olisi käynnistynyt. Tämä on pahin tilanne, joka meille on vesillä tullut eteen ja otimme sen erittäin vakavasti. Tilannetta on nyt käyty läpi ja analysoitu moneen kertaan. Asiat eivät koskaan ole yksinkertaisia ja tässäkään läheltä piti -tilanteessa varsinainen ongelma ei ollut se, että koneessa oli vikaa (jonka mies onneksi sai myöhemmin korjattua hyvin). Me itse olimme tehneet virhearvion, joka kertautui. Tilanteesta onneksi tällä kertaa selvittiin ja jotta tulevaisuudessa ei kävisi samoin, muodostimme toimintamallin vastaaviin paikkoihin. 

Toinen isompi sattumus oli ensiapuaiheinen. Illat olivat loman loppua kohden jo tosi pimeitä. Olimme saapuneet Lappoon myöhään ja saaneet köydet kiinni ja veneen satamaklaariksi. Tein kuten aina, riisuin liivit itseltäni ja Laivakoiralta ja lähdin ensimmäiseksi käyttämään haukkua asioillaan ja katsomaan samalla, missä satamamaksun voisi maksaa. Oli kylmää ja minulla oli UGGit jalassa. Kun olimme palaamassa veneelle, totesin, että koska laituri oli korkea ja Båt matala, veneeseen olisi hankala mennä. (Opinkappale: Minun olisi pitänyt pyytää miestä laittamaan keulatikkaat ja varmistamaan.) Aloin kuitenkin äheltää yksin ja niinhän siinä kävi, että jalkani lipesi kosteassa. Sain koiran heitettyä kannelle ja napattua kiinni kaiteista ja pääsin kannelle. Toinen jalkani ei valitettavasti päässyt ja se luiskahti oikein kunnolla iskeytyen kaiteen toiselle puolen. Sattui niin, että näin tähtiä. Mies tuli heti, kun kuuli kolinaa ja nappasi minusta kiinni. Kipu oli oikeasti niin paha, että pyörrytti. Niinpä jalan tutkiminen jätettiin toisarvoiseksi ja menin makaamaan selälleni ja mies nosti jalat ylös, etten pyörtyisi. Se vielä olisi puuttunut, että olisin pökrännyt ja tippunut pimeässä veteen ilman liivejä. Kunhan tajunnantaso siitä normalisoitui, mies auttoi minut sitloodaan ja tutkimme jalan. Nostin sen koholle ja pitelin kylmää sitä vasten.  Selvisin onneksi ihan vain järkyttävällä mustelmalla. 

Olenkohan muistanut aiemmin mainita, että olen aika kova telomaan itseäni? No, se käynee tämän postauksen myötä selväksi. Olimme Katanpäässä minimuotoisella haikkauksella. Rämmimme välillä pitkin aikamoisia ryteiköitä ja koska myös Puolustusvoimat on käyttänyt samoja jorpakoita, siellä täällä oli vielä vanhaa ja ruosteista piikkilankaa. Tarvitseeko edes sanoa? Varoitin miestä, ettei hän astuisi siihen ja vetäisin itse sen jälkeen suoraan aitaan. Onneksi minulta nämä refleksinomaiset kiljahdukset luonnistuvat, eikä miehelle jäänyt epäselväksi, mitä tapahtui. Hän huusi heti seis, etten yrittäisi liikkua ja etten repisi itseäni pahemmin ja tuli irroittamaan minut. Tutkimme taas vammat ja totesimme, että verta tulee jonkun verran, mutta kyse oli silti vain pintanaarmuista. Kävelimme vielä noin tunnin takaisin veneelle ja siellä sitten haavat putsattiin ja niihin siroteltiin Bacibactia. Ne eivät onneksi tulehtuneet. Jalkani tosin olivat pitkään aika mielenkiintoisen näköiset mustelmineen ja haavoineen.