Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! Tänään purjehdustarinansa jakaa Anna. Hän on itse kirjoittanut tekstin, minä olen törkeästi vain kopioinut sen tähän.
Olen siis purjehtinut koko pienen ikäni, vanhempani hankkivat veneen kun oli 2-v. Olin kuitenkin pitkään se passiivinen perhepurjehtija, joka hengasi mukana, mutta ei koskaan tehnyt muuta kuin mitä käskettiin. Kokonaisvaltaisemmin opin purjehtimaan (meri-)partiossa, jossa suoritin kursseja ja kävin tyttöporukalla merellä - kuitenkin edelleen passiivisena siinä mielessä, että aina oli joku muu, joka kantoi vastuun ja minä suoritin. Turvallista ja mukavaa.
Vuosia sitten lähdimme ystäväperheen kanssa Välimerelle purjehtimaan. Ystävämme on kokenut purjehtija, ja myös kipparoinut venettään usein. Puolisomme olivat aloittelijoita, mutta mikäs sen mukavampi paikka kehittää taitojaan kuin Kroatian kimmeltävät ja turvalliset vedet. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössa ja kipparimme sairastui. Sen verran pahasti että lähti muutaman päivän kärvistelyn ja paikallisten sairaalapäivien jälkeen kohti Jorvia.
Tilanne siis oli, että olimme yhtäkkiä kaksin miehen kanssa Kroatiassa, veneessä jota en tuntenut, ja vene piti saada siirrettyä vähintään sen kotisatamaan. Itsellä puski tuskanhikeä pintaan, mutta mies tsemppasi, että kyllähän sinä tämän osaat - ei se niin vaikeaa voi olla! Vatsa jännityksestä solmussa, pitkän keskustelun ja suunnittelun jälkeen irrotimme köydet ja lähdimme liikkeelle kohti kotisatamaa.
Muutaman mailin jälkeen oli todettava, että kyllä minä aika paljon osasinkin - en vain ollut koskaan antanut itselleni tilaisuutta testata sitä. Niinpä siirto kotisatamaan muuttui koko loppuajan kiertelyksi ympäriinsä ja vietimme upeat neljä päivää nauttien Välimeren mutkattomasta meiningistä.
Tuon reissun jälkeen olemmekin sitten purjehtineet kaksin myös Suomessa. Edelleen kovalla kelillä jännittää ja pelottaa, ja mielummin jätän vaikeat legit väliin, mutta onneksi se on sallittua! Paljon yksityiskohtia oli mennyt vuosien aikana ohi, koska niitä ei ollut tarvinnyt tehdä itse - aina oli löytynyt joku muu joka oli hoitanut. Itselleni vaikein asia hyväksyä olikin se, etten osannut jotain vaikka olin niin pitkään purjehtinyt. Kun sen hyväksyin, alkoi uusi opettelun aika, joka jatkuu edelleen. Olen niiiiin tyytyväinen, että minut pakotettiin liikkeelle, tarvittiin se toinen ihminen uskomaan minuun ennen kuin itse pystyin.
Voi sitä mieletöntä itsetyytyväisyyden tunnetta kun ohjaa veneen satamaan (mies keulassa köysien kanssa) ja vanhat parrat tuijottavat laiturilta kummissaan naiskipparia. :) Sitä jaksaa fiilistellä pitkään.
Ajattelin muuten sellaista, että nyt kesäkauden ajan purjehdusmaanantaisin käsiteltäisiin jotain yleisiä purjehdusaiheita ja näitä tarinoitakin on vielä lisää. Retkistä kirjoittaisin matkakertomuksia sitten sitä mukaa kuin olemme niitä tehneet. Yritän otsikoida purjehdusaiheet niin, että sisältö on selvää, jotta purjehdusjuttujen takia blogia lukevat löytävät paikalle, kun näitä juttuja on tarjolla. Blogin FB-sivun kautta selviää myös aika hyvin, mitä aihetta uusi postaus käsittelee. Olisiko teillä muuten jotain postausaihetoiveita purjehdusmaanantaille? Saa toivoa! Tulossa on ainakin ajatuksia virheketjun pysäyttämisestä ja siten haverin estämisestä, lisää purjehduksenaloitustarinoita, reittisuunnitelmia.
Hyviä tuulia kaikkien viikkoon!
Translation: Anna, who had been sailing only as a somewhat passive crew member and didn't have much experience on maneuvering a boat suddenly found herself in a situation where the captain of the boat was incapacitated and she was the most experienced sailor. So it was up to her to get the boat into the harbour safely. This was a kick start for her to become the captain of the family boat. She writes that she is still sometimes afraid and leaves the really difficult sectors to others but luckily that's allowed. She now feels like a new era has started in her sailing career - an era of learning.
Have an inspiring week, everyone and fair winds!