Yhteistyössä Henri Lloydin kanssa
Kolme ylimmäistä kuvaa ovat täysin lavastettuja. Kuka hullu tuolla nyt enää ilman kaulaliinaa olisi! Syksyn luihin ja ytimiin tunkeva viima pelmahti tänne eteläänkin eilen ja tänään tein päätöksen antaa periksi ja julistaa ballerinat ilman sukkia -kauden päättyneeksi.
Untuvatakki sunnuntaikävelyllä ei ollut lainkaan liioittelua. Sain takin viimeviikkoisella vierailullani ja olen ollut se päällä koko viikonlopun. Olen fanittanut kevyttoppiksia aiemminkin ja hankkinut niitä reissuillani Uniqlosta. Henri Lloydin leidit tiesivät tarpeeni itseäni paremmin, kun tiesivät kertoa, että tämän ja niiden ero on se, että Henri Lloydin versio pitää tuulta. No niinpä pitää. Malli on myös tuollainen vähän slimmimpi.
Tästä tuli minulle kerralla vakkarikoiranulkoilutustakki, vapaa-ajan rentoilutakki ja helposti mukana kulkeva lämmike. Takki nimittäin mahtuu lajitovereidensa tapaan sellaiseen minimakuupussiin.
Kävelyllämme kohtasimme myös kuvaushetken ajan maassa retkottaneisiin laukkuihimme hyvin, hyvin epäilevästi suhtautuneen hepan. Kasa lämpimiä lapsuusmuistoja tulvahti mieleen, kun tuli äkkiä mieleen, miten maneesin nurkassa vedossa lepatellut vanha muovikassi oli koko ponijengin mielestä pelottavinta ikinä. Ja Tuomarinkylässä tarhassa ollut poni toi mieleen vanhan suosikkiratsuni Nicon. Nico laukkaa varmasti jo vihreämmillä laitumilla, mutta tulen aina muistelemaan kaiholla sen innokkuutta. Reipas poni ei malttanut koskaan odottaa omaa laukkavuoroaan vaan pomppi paikallaan ja sanoi hii. Olen aina tykännyt sellaisista hevosista ja poneista, joita joutuu vähän pitelemään ja jotka sekoavat innosta esteitä nähdessään. Aina noissa maisemissa ulkoillessani päätän visusti, että ratsastuksen pariin palaan vielä jossain vaiheessa elämääni.