A trip down the memory lane

Tarvitsin erääseen Kuvakulmiin tekeillä olevaan juttuun kuvia hepoista. Tarvitsin sekä uusia että vanhoja. Uudet järjestyivät helposti - ei tarvinnut kuin hurauttaa lähimmälle tallille ja alkaa räpsiä. Vanhoihin tarvitsin virka-apua ja äitini onneksi löysikin muutamia lapsena ottamiani kuvia. Matkalla niitä hakemaan käväisin nostalgiasyistä vielä toisellakin tallilla, sillä "omallani". Katselin vähän aikaa  ratsastustuntia ja muistelin omia hetkiäni maneesissa. Kuinka kävelimme tomerina ennen seurakisoja mittailemassa rataa ja laskemassa, kuinka monta laukka-askelta esteiden väliin mahtuisi. Pitkään yritin kisoissa uskollisesti ratsastaa hoitoponillani, joka vihasi hyppäämistä ja kielsi aina ulos viimeistään puolessavälissä. Kun lopulta menin toisella ponilla, jota hoidin osa-aikaisesti vakkarihoidokkini lisäksi, sain puhtaan radan. Miten hassulta se tuntuikaan, kun minäkin sain vihdoin ruusukkeen. 

Olen aina tykännyt hyppäämisestä todella paljon. Kesäleireillä oli ihan parasta, kun pääsi maastoesteradalle. Leireillä nekin ponit, jotka olivat talvisaikaan vähän laiskanpulskeita, innostuivat reippailemaan saatuaan laiduntaa vapaasti. Jonkinlainen herääminen tapahtui jo keväällä, kun lumet sulivat ja pääsimme tunneilla ensimmäistä kertaa pellolle lumien lähdettyä. Kaikki ponit tiesivät, että tunnin lopuksi mentäisiin täysillä laukaten sitä pellon laidalla olevaa mäkeä ylös. Sitä kekkuloinnin ja hörökorvien määrää!

Kun katselin kuvia vanhempieni luona, muistin heti melkein kaikkien nimet. Tuossa oli Pyssy. Se oli reipas, nosti helposti laukan, mutta oli vähän kovasuinen. Tuossa taas oli Vintiö, jonka selästä monikin sai lentävän lähdön. Entäs sitten Maszka, kaunis kimo, joka edusti varmasti monelle sitä unelmien täyttymystä. Maszkan omisti nimittäin eräs aivan tavallinen tyttö, joka oli ollut aivan tavallisen tuntiponin hoitaja ja joka oli edennyt siitä hoitamaan yksityisiä poneja ja sai lopulta oman hevosen. Tämä tallitytön evoluutio ei läheskään kaikilla edennyt noin pitkälle, mutta voisin väittää, että suurin osa haaveili siitä niin, että sattui. 

Oma suosikkini oli viimeisinä aktiivisina vuosina Nico, joka oli niin reipas, ihana poni, että pyysin sitä ratsukseni joka kerta, vaikka kävin jo hevostunneilla. Pygmikoosta on etua, koska usein juuri minä sainkin mennä Nicolla. Se oli niin tohkeissaan kaikesta, että siltä pääsi aina pieni "hii", kun se odotti omaa laukkavuoroaan. 

Kun lähdin talleilta, päätin visusti, että jossain sopivassa vaiheessa palaan taas tämän huippuharrastuksen pariin. Kunpa jostain pääkaupunkiseudulta löytyisi talli, jossa voisi käydä epäsäännöllisemmin kuin kerran viikossa ja jossa silti pääsisi aina silloin tällöin esteille ja jossa aikuinenkin saisi ratsastaa ponilla. Koska kaikella kunnioituksella uljaita hevosia kohtaan, taidan olla kuitenkin enemmän sympaattisten, reippaiden ponien perään.