Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva kirjoitti eilen niin hyvän tekstin, että halusin jakaa sen teidän kanssanne. En osaa muotoilla asiaa yhtään paremmin, en edes osaa tuoda tähän lisää näkökulmia. Tyydyin vain kaivamaan koneelta esille kuvia kukista, koirasta ja tyynyistä - asioista, joista pidän niin hurjasti ja joista joku varmasti joskus ihmettelee, että taasko toi kuvaa noita samoja juttuja.
Bloggailu on minusta mahtava harrastus. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja kuvaamisesta, enkä ole sitä sorttia, joka rustaisi vain pöytälaatikkoon. Haluan, että tekstejäni lukee ja kommentoi joku. Kaipaan juuri sitä vuorovaikutusta. Olin esteetikko jo kauan ennen blogia ja hamstrasin sohvatyynyjä jo ekaan omaan kotiini. Silloin haaveilin siitä, että työssäkäyvänä aikuisena minulla olisi aina tuoreita kukkia kotona. Ja on ollut! Vaikka olisi ollut mikä henkilökohtainen talouskatastrofi meneillään, olen tinkinyt kukista vasta viimeisenä. Minä siis ihan aidosti pidän siitä siisteydestä ja meillä onkin usein ihan kohtuullisen siivoa kotona. Minun on vaikea relata, jos näkökentässä lojuu likaisia sukkia tai käytettyjä astioita. Ja tiedättekö, se on ihan ok. Minulla menee noin puoli minuuttia siivota ne pois maisemaani haittaamasta. Olen noin yleisesti hyvällä tuulella, pidän ihmisistä ja toivon heille hyvää. Olen sitä mieltä, että elämäni on mukavaa tällaisena kuin se on. En kadehdi oikeastaan ketään. On toki ihmisiä, joilla on jotain sellaista, jota minäkin haluaisin. Heistä yritän ottaa oppia ja inspiraatiota. Minäkin varmasti pystyn jossain vaiheessa samaan.
Olen muokannut tätä omaa kirjoitustani nyt tuhat kertaa ja ajatukset ovat risteilleet vähän sinne sun tänne. Yksi kantava ajatus, joka Eevan kommenttiboksista nousi (kannattaa nimittäin lukea myös kommentit, siellä on paikoin tosi hyvää keskustelua), oli se, että joku tuntee itsensä huonommaksi, rumemmaksi ja masentuneeksi blogeja lukiessaan. Muistan kuulleeni sellaisesta tutkimuksesta, jossa joitain naistenlehtiä lukeneet kokivat samaa. Asetelma tuntui jotenkin ihan hullulta, toivottavasti kukaan minun lukijani ei tunne näin! Itse kun haluaisin olla nimenomaan kannustava ja positiivista tunnelmaa välittävä.
Olin kerran sellaisella Pata Bergmanin (hän on siis Veikka Gustafssonin kanssa näitä extreme-retkiä tehnyt kaveri ja tosi innostava luennoitsija) luennolla ja vaikka itse en juuri kaipaa extremeä elämääni, niin yksi hänen ajatuksensa jäi itämään päähäni moneksi vuodeksi ja aloin toteuttaa sitä vasta viime aikoina. Se on nimeltään power hour. Se tarkoittaa, ei tarvitse olla rohkea ja tehokas koko ajan. Riittää, kun keskittää kaiken rohkeutensa ja tarmonsa yhteen tuntiin päivässä, silloin alkaa tapahtua. Pata ja Veikka käyttivät omansa siihen, että opettelivat muun muassa ompelemaan omia haavojaan - ilman puudutusta. Minä olen tehnyt vähän lievempiä asioita, kuten kipparoinut venettämme ja ottanut yhteyttä naisiin, joilla on kiinnostavan kuuloinen ura kysyäkseni, miten he ovat päässeet asemaansa. Tuota power houria jossain lievässä muodossa haluaisin suositella kaikille, jotka mahdollisesti kokevat alemmuuskomplekseja, jos lukijoideni joukossa sellaisia on. Kerätkää kaikki tsemppi yhteen hetkeen, vaikka edes varttituntiin ja huomatkaa, että tekin pystytte vaikka mihin.
Eräs työkaverini pisti tuulemaan, kun kaipasi uudenlaista luettavaa. Hän totesi, että tällaista luettavaa ei löytynyt mistään ja avautui tästä sosiaalisessa mediassa. Tähän eräs hänen ystävänsä totesi, että tee ite, kyllä sä osaat, olethan viestinnän ammattilainen. Seurasin keskustelua vierestä ja peukutin, tietty. Varmasti hän osaisi. Seuraavaksi huomasin, että istun uuden lehden perustamiskokouksessa. Tämä on se inspiroivien naisten tapaaminen, josta kirjoitin loppukeväästä. Olemme tavanneet ja pyöritelleet ideoita nyt muutamaan otteeseen ja syksyllä alamme työhön toden teolla. Tulette varmasti kuulemaan projektista, jonka tuloksena meillä on tavoitteena julkaista yksi printtilehti ja katsoa, josko julkaisu jäisi sitten elämään verkkomediana. Lehden nimi on Huuma ja haluamme, että lukija tuntee sen luettuaan itsensä kauniiksi, hauskaksi, virkistyneeksi ja sellaiseksi, että mikä vain onnistuu. Huumasta kertominen tuntui jotenkin luontevalta tähän väliin, joten suonette anteeksi pienen raiteilta poikkeilun.
Blogi on minulle tapa vuorovaikuttaa, jakaa ajatuksia, oppia uutta (miten paljon olenkaan oppinut kommenttiboksissa), toteuttaa visuaalisia näkemyksiä ja viettää vapaa-aikaa. Se on myös keino kohdistaa omaa fokustani niihin asioihin, joista elämässäni pidän ja jotka ovat hyvin. Totta kai elämässäni on myös asioita, joista en niin välitä, mutta en suoraan sanottuna näe yhtään syytä korostaa niitä. Muuten ikävät asiat saavat suhteettoman paljon suuremman roolin kuin mitä haluan niille antaa.
Panokseni tähän keskusteluun on siis vähintäänkin sekava, enkä varmaan sano paljoakaan, mitä en olisi sanonut ennenkin. Halusin oikeastaan vain linkata tuon Eevan kirjoituksen ja sanoa, että go girl! Että eipä tässä sen kummempia kuin positiivista päivää kaikille! Hyviä tuulia, leppoisia lomapäiviä lomailijoille, onnistumisia aleshoppailijoille ja rapsutuksia lapsille sekä karvakorville!
Translation: The best things in life aren't really things, methinks.